Pienten lasten äidit ovat vähän niinkuin armeijapojat. Äidit tykkäävät puhua lapsista ja kaikesta aiheeseen liittyvästä samalla intensiteetillä kuin nuoret miehet puhuvat armeijasta. Lähipiiri kuuntelee kohteliaasti, mutta jossain vaiheessa jutut alkavat lipua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Lähipiiri oppii hymähtämään kiinnostuneesti tai yllättyneesti oikeissa kohdissa, vaikka todellisuudessa miettii samaan aikaan mitä sieltä kaupasta pitikään ostaa tai mikä oli sen näyttelijän nimi joka esitti pahista Speed 2:ssa (ja miksi ihmeessä Speed 2 tehtiin, ja miksi se on ylipäänsä tullut katsottua). Parhaassa tapauksessa se sama lähipiiri, joka nyt kuuntelee kuuliaisesti vauvan kakka- ja konttausjuttuja, on x vuotta aiemmin kuunnellut myös ne armeijan kakka- ja konttausjutut.
Raskausaikana päätin, että minusta ei tule sellaista ärsyttävää lässyäitiä, jonka kaikki Facebook-päivitykset ovat pelkkää vauva-sitä-vauva-tätää, ja joka postaa päivittäin kolme uutta kuvaa mussukasta. Mutta ei sille mitään voi, välillä kiusaus vain käy liian suureksi. Sillä hetkellä, kun oman lapsen saa ensimmäistä kertaa syliin, jotain hassua tapahtuu, ja sen jälkeen elämä jatkuu eräänlaisessa vaihtoehtotodellisuudessa, jossa hallitseva normi on se, että tottakai jokaista kiinnostaa kaikkein eniten kuulla montako senttiä ja grammaa oli tullut lisää sitten edellisen neuvolakäynnin.
Osallistuin syksyllä firman henkilöstöiltaan, ja kemujen jälkeen kerroin puoli-pöyristyneenä siipalle, että näennäisistä aah- ja ooh-äänistä huolimatta kolleegat eivät vaikuttaneet olevan 100-prosenttisen lumoutuneita kaikista vauvakuvista joita puhelimesta näytin. Tai toisin sanoen, he halusivat puhua välillä muustakin! Käsittämätöntä.
Onneksi on kuitenkin olemassa joku jonka kanssa kakasta, imetyksestä ja kasvissoseista voi jauhaa loputtomiin - toinen äiti! Ja totuuden nimissä täytyy sanoa, että oma lähipiirini on tähän asti jaksanut kuunnella juttujani kunnioitettavan hyvin - olipa heillä omia lapsia tai ei. Se lämmittää mieltä.
